BIOGRAFIA

Vuodet 92-97

Jossain ala- ja yläasteen välimaastossa aloin ymmärtää, että musiikista saattaisi olla muuhunkin kuin tekosyyksi, päästä kosketuksiin tyttöjen kanssa, koulun diskoissa. Hetkittäin tuntui kuin jotain, mitä oli vaikea sanoa, oli mahdollista ilmaista musiikilla. Sitä ennen olin kyllä kuunnellut sujuvasti, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan että soittaisin tai laulaisin itse. Hyvin nopeasti ensimmäisen kitaran hankittuani, ja muutaman kitaratunnin ottaneena, tajusin ettei musiikinopiskelu ole sitä mitä halusin. Ehkäpä juuri tuosta johtuen minusta ei mitään hyvää soittajaa tullutkaan. Kaikesta huolimatta opettelin sen verran että alkuun pääsi. Laulajaksi ajauduin kuten niin monet muutkin kun kukaan muu ei suostunut. Hyvin nopeasti aloin rustaamaan myös omia biisejä, joita inhosin syvästi, kuten joskus nykyäänkin. Siitä huolimatta niiden tekemisen tarve oli välttämätön, sitä kautta sai kirjoitettua asiat mielestä pois, sitä teen edelleenkin. Suoranaisia esikuvia en muista mutta kyllä Juicen levyt kuuntelin jo tuolloin hyvin tarkkaan läpi.

Yhdessä nykyisin Tanssiorkesteri Yölinnun nokkamiehen Silmun Simon kanssa perustettiin ensimmäinen bändi Slam. Simo, naapurin kavereita, oli jo tuolloin paljon parempi soittamaan, ja on sitä edelleenkin. Soitettiin kaikkea mahdollista ja pääosin koulun juhlissa. Jossain vaiheessa mukaan tuli myös Jarno Kylmänen, jäädäkseen. Vaikka taitoa ei vielä ollutkaan intoa sitäkin enemmän. Kävimme mm. kiertämässä nuutipukkeina, kuten Satakunnassa on tapana, sekä soittamassa Porin torilla katusoittajina. Saimme säästettyä sen verran rahaa että pystyimme hankkimaan eräästä osta ja myynti-liikkeestä käytetyt rummut sekä hieman myöhemmin pienet laulukamat. Hieman myöhemmin yläasteen loppupuolella Simo suuntautui tanssimusiikkiin, Japin kanssa jatkoimme rockia. Bändin nimeksi tuli Mirah ja teimme kaksi omakustanne levyä, tosin fyysinen muoto oli kasetti. Ensimmäisiä kunnon keikkoja tehtiin ja joskus kun olen kalenteria selannut, yllättävänkin paljon. Hauskoja muistoja kerääntyi paljon, ja joskus vielä kuuntelen ne kasetit läpi. Joka tapauksessa Mirahin aikoihin biiseihin ja niiden tekemiseen alkoi tulla edes pientä ideaa.

Vuodet 98-02

Tapasin Joukion Ollin Porissa, siitä lähtien olemme olleet parhaat kaverukset. Olli tuli rumpuihin ja Japin kanssa perustettiin Otos77. Moni on kysynyt miksi Otos lopetti. Syy on yksinkertainen, me teimme jo kaiken sen mihin se bändi pystyi sen aikaisilla soittotaidoilla. Jatkaminen olisi tiennyt auttamattomasti itsensä toistoa, ja minähän en siihen suostu, vieläkään. Toki loppuvaiheessa oli ilmassa myös väsymystä ja turhautumista, kun "suurta" läpimurtoa ei tapahtunutkaan. Ensimmäinen omakustanne single Pauliina oli iso asia ja erityisesti ensimmäiset telkkariesiintymiset olivat mieleenpainuvia. Väsäsimme itse 5 musiikkivideota ja yhtä monta kertaa kävimme esittelemässä niitä silloisessa MTV3:n Jyrki-ohjelmassa. Lopulta kova työ tuotti tulosta ja saimme levytyssopimuksen. Pitkäsoiton nimeksi tuli Turhaa ja se ilmestyi 2002. Loppujen lopuksi Otos teki melko kiitettävästi keikkoja, suhteuttaen määrän siihen, että koko ajan myimme niitä itse. Levyn teko oli kuitenkin se tärkein. Ja Otoksen ansiota on sekin että sain tehdä aikoinaan ensimmäisen soololevyn. Ikimuistoisimmat keikat olivat loppuumyyty Köyliön Lallintalo Apulannan lämppärinä sekä yhteiskeikka Tehosekoittimen ja Lehtivihreiden kanssa legendaarisessa Lepakossa. Sen jälkeen niin Lepakko kuin Otoskin purettiin. Yksi kesä tuli soiteltua Neumann-duossakin ja hienoja kokemuksia kertyi roppakaupalla. Tuona kesänä pääsin ensimmäiselle pienimuotoiselle Lapin rundillekin. Loppujen lopuksi tehtiin Nipan kanssa päälle neljäkymmentä keikkaa ja pian saman vuoden lopulla Dingo teki comebackin. Oli aika palata oman musan pariin.

Vuodet 03-04

Vuoden 2003 lopun tienoilla ajatus soololevystä alkoi hahmottua. Toki jo Otoksen loppuvaiheilla jotkin biisit alkoivat olla erilaisia, eivätkä enää sopineet tuon bändin repertuaariin. Ajatus isosta kokoonpanosta alkoi kiehtoa mieltä, ja kaikki alkoi konkretisoitua ennen vuoden vaihdetta 03. Sain mukaan juuri ne soittajat jotka halusinkin, taitavia instrumenttinsa hallitsijoita sekä hyviä ystäviä. Ideana oli että bändin pitää todella SOIDA ja samalla olla enemmän kuin osiensa summa. Biisit tälle levylle syntyivät loppuvuoden 03 ja kevään/kesän 04 aikana. Muutamien yhteensattumien kautta levyn päättävä Kiitos vaan on Juice Leskisen käsialaa, tosin aikaisemmin äänittämätön sekä levyttämätön kappale. Sen kautta ympyrä tavallaan sulkeutui, koska Juicen innoittamana olin aikoinaan ensimmäisen kitaranikin ostanut, tai no jos ollaan tarkkoja vanhemmilta kinunut. Loppuvuodesta 04 tapasin mielenkiintoisen kaverin, Erno Kulmalan jonka kanssa "yhteinen sävel" löytyi nopeasti. Tavastialla soitimme ensimmäisen duo keikan ja huomasimme että hommahan toimii. Keikkoja alkoi kertyä pikkuhiljaa lisää...

Vuosi 05

Vihdoin ja viimein koitti sitten päivä keskiviikko 18.5.2005. Debyyttisoololevy "Eteläranta" julkaistiin ja palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Julkaisukeikalla oli speciaalina Jarno Kylmänen bassossa ja Paula Kupari laulussa, tunnelma oli vähintäänkin hieno. Yksi iso tavoite toteutui levyn myötä ja löysin jonkinlaisen rauhan sielulleni ainakin hetkeksi. Tosin alkuahan tämä kaikki oli. Aluksi suunnitelma oli tehdä muutamia keikkoja mutta toisen jälkeen tuli kolmas, sitten neljäs ja viides, kunnes vuoden lopussa saatoin ilokseni todeta että keikkoja oli lopulta tullut tehtyä lähes 50! Suuri kiitos Kaidelle joka tuolloin auttoi enemmän kuin kukaan muu aikaisemmin. Suurin osa keikoista oli akustisia Ernon kanssa duona, mutta mukaan mahtui myös soolovetoja. Loppuvuodesta kokoonpano vahvistui myös kosketinsoittaja Janne Teurosella. Vuoden viimeinen keikka oli siellä mistä kaikki oli alkanutkin eli Old Skippers Helsinki. Sen jälkeen oli hyvä vetäytyä pienelle tauolle ja ennen kaikkea ottaa aikaa uusien biisien työstämiseen.

Vuosi 06

Vuosi 2006 käynnistyi mukavasti keikalla Porissa, synnyinkaupungissa on aina mukava soittaa. Koko syksyn ja alkutalven ajan olin rustaillut uusia biisejä ja talven selän jo taittuessa kappaleet alkoivat olla jo valmiita muuhunkin kuin pöytälaatikkoon. Koko ajan jatkoin myös musisointia Aarne Tenkasen & Tempuntejöiden kanssa johon tie oli vienyt jo edellisvuoden puolella. Huhtikuussa kokoonpano Olli Joukio rummut, Jarno Kylmänen basso, koskettimet Janne Teuronen, kitara Erno Kulmala sekä taustalaula Laura Vepsäläinen sulkeutui kanssani pariksi viikoksi JJ-studioille Tampereelle. Nauhalle tallentui 11 uutta kappaletta, joista yksi on cover-versio Miljoonasateen Silmitön talvi kappaleesta. Levyn tuotti Juuso Nordlund ja mies piiskasikin meitä melkoisesti. Mielenkiintoisen pointin levylle tuo sekin, että yhden kappaleen tekstin takana on itse maestro Juice Leskinen. Studiosession sykähdyttävin kokemus minulle oli se kun itse Anssi Tikanmäki asteli studioon, enkä malttanut olla kysymättä, olisiko mahdollista saada häntä soittamaan Hammondia levylle? Hän mietti hetken ja totesi "mikäpä siinä", joten Pakomatkalla-kappaleessa on hänen urkutaiteiluaan. Ensimmäinen singlelohkaisu Pakomatkalla ilmestyi elokuussa. Talven tullessa kuvattiin uusi musiikkivideo, pitkästä aikaa, kappaleena Silmitön talvi. Itse levy julkaistaisiin vuoden 07 puolella. Syksyn aikana sain mielenkiintoisen mahdollisuuden tehdä kappaleita myös muille artisteille kuten Frederik ja Eija Koriseva sekä Aarne Tenkanen. Ilomielin ja innostuneena tilaisuuden otinkin vastaan. Kehittelin itselleni pseudonyymit Taisto Piipponen sekä Hermanni Skull joiden alla oli mukava tehdä jotain totaalisen erilaista. Loppuvuosi kului muuten tiiviisti keikoilla ja tahti oli kovempi kuin koskaan. Paljon tarttui taas soittajapojan reppuun tarinoita ja hienoja tuttavuuksia ympäri Suomen. Vuosi itsessään loppui hieman ikävämmissä tunnelmissa kun innoittajani ja rakas ystävä Juice Leskinen siirtyi yläkerran orkesteriin. Luulen kuitenkin että vasta vuosien päästä tulemme ymmärtämään miehen tuotannon laajuuden ja hänen vaikutuksensa suomirockiin. Kaikki eivät ole korvattavissa, eläköön Juice ja kiitos kaikesta!

Vuosi 07

Uusi vuosi ja uudet kujeet kuten vanha väinämöisen aikainen sanonta kuuluu. Kauaa ei taukoa vuoden vaihteen jälkeen pidetty vaan tielle vei soittajan sydän. Edellisenä vuonna äänitetty uusi pitkäsoitto sai nimekseen Omissa käsissä ja juhlava päivä pienen rokkipojan maailmassa oli 8.2.2007. Levynjulkkarit, paikkana legendaarinen Tavastia klubi, tupa täynnä väkeä n.800 henkeä! Siihen on vaikea enää lisätä mitään, elämäni hienoinpia iltoja ja suurkiitos yleisölle joka teki siitä ikimuistoisen. Samana iltana soitin itseasiassa kaksi keikkaa koska myös Aarne Tenkanen & Tempuntekijät pitkäsoitto Viimeinen ratikkamatka julkaistiin samanaikaisesti. Tuolle pitkäsoitolle olin tehnyt 9 kappaletta joista erityisesti Viimeinen ratikkamatka, Makuuhuoneen masurkka sekä Näillä korteilla mennään nousivat jopa pienimuotoisiksi hiteiksi myöhemmin. Tuolla keikalla fiilistä lisäsi entisestään se että Tenkasen riveissä tuolla keikalla oli soittamassa Leevi And The Leavings basisti Risto "Rifle" Paananen.

Omissa käsissä levy sai mukavan vastaanoton ja innostuipa muutamat radiotkin sitä luukuttamaan. Erityisesti Radio SuomiPOP teki kiitettävää kenttätyötä Silmitön talvi sinkun kanssa. Kuitenkin mikä tärkeintä ihmisten reaktiot ja palaute keikoilla uusista biiseistä oli erittäin postitiivista. Aloinkin pikkuhiljaa kesän korvalla taas availla kitaralaukkua sillä silmällä josko pohjalla olisi uusia tekeleitä tulossa.

Eräs keikka mikä erityisesti jäi mieleeni tapahtui keväällä Keuruulla. Siellä järjestettiin Juice Fruit tribuuttikonsertti.. Oli melko huikea fiilis mennä isolle lavalle tilaisuuteen joka oli loppuunmyyty, laulamaan biisejä joiden kautta oli joskus vaahtosammuttimen kokoisena innostunut rockista. En varmaan koskaan ole jännittänyt yhtä paljon, mutta kaikki meni hyvin ja toivottavasti kyseisiä konsertteja järjestetään vielä lisää. Kesä toi tullessaan myös ensimmäisen ulkomaankeikan jos mukaan ei lasketa satunnaista kitaranrämpyttelyä Lontoon metroasemilla aikoinaan. Paikkana rakas naapurimme Tallinna. Sinällään kaikki oli samanlaista kuin täälläkin joskin lavaspiikkejä ei kannattanut viljellä yhtä hartaasti kuin yleensä. Rajat ylittävä musiikin yhdistävä voima tuli kuitenkin todettua kun sulassa sovussa rockin riemusanomaa kuuntelivat suomalaiset, ruotsalaiset, venäläiset sekä virolaiset.

Syksyn tullessa uusia tuulia tupaan toi muutto suomirockin mekkaan Tampereelle. Loppuvuosi kiidettiin mitä erillaisimmilla kokoonpanoilla Tenkasen kanssa pitkin maita ja mantuja. Ennätys taisi tulla pikkujouluaikoihin kun keikkoja kertyi neljä samalle illalle!

Vuosi 08

Uusi vuosi otettiin vastaan keikalla, kuinkas muuten. Paikkana Elimäen Alppiruusu, josta onkin vuosien varrella muodostunut mitä mukavin keikkapaikka. Tuttuja naamoja on aina paljon yleisön joukossa ja tupa täynnä. Muutenkin jo heti alkuvuodesta oli mukavasti soittohommia niin omiin nimiin kuin Tenkasellekin.

Maaliskuun 14. muodostui päiväksi, jonka tulen muistamaan aina. Tuolloin sain pienen hetkeni television ihmeellisessä maailmassa. Pääsin vieraaksi YLE TV2:n Tartu Mikkiin -ohjelmaan, parina Dingon alkuperäinen basisti Eve. Täytyy tunnustaa, että vaikka keikoilla on tullut oltua jos vaikka missä, ohjelman nauhoituksissa jännitin. Onneksi sain yleisön joukkoon muutamia tuttuja ihmisiä, kuten äitini! Kokemuksena se oli mitä hienoin, joskaan nyt en vieläkään ole katsonut sitä kokonaan nauhalta.

Kevätauringon lämmittäessä aloin tarttua myös uuden soololevyn haasteeseen. Biisejä oli valmiina jonkin verran, mutta vasta toukokuussa pääsin vauhtiin kirjoittamisessa. Liekö sitten syy soittamieni useiden trubaduurikeikkojen, huomasin kappaleiden syntyvän parhaiten akustisella kitaralla. Sain ideaksi tehdä akustisen levyn tai ainakin akustispainotteisen. Tarjosin ideaa vanhalle levy-yhtiölle, mutta se ei kuulemma ollut tarpeeksi muodikasta. Päätin kuitenkin olla tavoilleni uskollinen ja pitää oman pääni. Minusta on kunnioitettavampaa uskoa itseensä ja tehdä niin kuin sydän sanoo, kuin antaa ulkoisten tekijöiden sanella. Uudeksi levy-yhtiöksi löytyi Blue Magnum, ja elämä tuntui taas hymyilevän soittajapojan risukasaan.

Kesään mahtui muutamia isoja festarikeikkoja, joilla kelpasi pitää käärmeennahkatossua monitorin päällä. Kesän mieleenpainuvin keikka oli varmastikin Lahden yöt. Oli jopa hieman omituista, kun ei saanut/joutunut itse roudaamaan.

Kesän lopussa valmiina oli yhdeksän uutta biisiä, ja pääsin aloittamaan nauhoitukset Headline Recording Studiolla Tampereella. Levyn tuottajaksi ja äänittäjäksi ryhtyi Jani Viitanen, jonka useat muistavat Yö-yhtyeen alkuperäisenä kitaristina. Hoidin soittopuolen kokonaan omiin nimiini, joskin Joukion Olli tuli rumpuihin ja Vepsäläisen Laura taustalauluun. Vierailijana levyllä piipahti Yö-yhtyeen Mikko Kangasjärvi, joka soitti Veriveljet-kappaleeseen kauniin pianon. Levytyssessio sujui kokonaisuudessaan yllättävänkin helposti ilman sen kummempia stressejä, ja levy oli valmis marraskuun alkupäivinä. Nimeksi levylle tuli Elossa jossain, ja sille päätyi 12 kappaletta. Kolme kappaletta oli cover-versioita biiseistä, jotka olivat kulkeneet matkassani live-keikoilla jo iäisyyden, ja tuntui oikealta versioida ne. Levyn kannen taiteili luottobasistini Jarno Kylmänen, ja kokonaisuudesta tuli vahvempi kuin koskaan ennen. Kehitystä?

Vuosi 09

Anno Domini 2009 notkahti liikkeelle verkkaisesti rauhallisella tammikuulla, mutta melko nopeasti oli aika nostaa kaulukset pystyyn ja kääriä hihat. Uusi rumpali Hautsi Hautala liittyi bändiin, ja yhteinen sävel löytyi nopeasti. Jatkoin tiivistä keikkailua myös Tenkasen kanssa, ja heti alkuvuodesta seilasimme duona Viking XPRS -laivalla. Kolme päivää ja yötä levitimme rockin ilosanomaa, ja soitin omat setit mukaan laskien kolme keikkaa päivässä. Tuon reissun jälkeen arvostukseni laivamuusikoita kohtaan nousi entisestään. Päivä päivän perään soittaminen samalla laivalla, jossa suoranaisesti ei ole keikkojen lisäksi paljoakaan tekemistä, on todellista soittajan triathlonia. Varsinkin henkisesti. Kovia kundeja ja mimmejä tosiaan; siellä jos missä veri punnitaan ja vauvan bärssen on kestettävä merivettä.

Uusi levy Elossa Jossain ilmestyi 18.03.2009, ja levynjulkkarit pidettiin Treffipubissa isolla kirkolla. Hyvin tuntuivat uudet rallit kelpaavan juhlakansalle, ja pienin askelin homma eteni taas. Myös fanikauppa saatiin hyvään kuosiin, ja oli hauskaa nähdä tutunnäköisiä paitoja keikoilla.

Oli kuitenkin musertavaa huomata, millaiseksi nykypäivän musabisnes on mennyt - vaikka tietysti vanha totuus on, että raha tulee rahan luokse ja suhteet ratkaisevat. On perin surullista havaita, kuinka pieni hiekkalaatikko oikeasti on ja miten jopa suoranainen korruptio jyllää. Ennen miljoona ihmistä sai päättää mitä yksi ihminen haluaa kuunnella, nykyään yksi ihminen päättää mistä miljoona pitää. En nyt avaudu aiheesta sen syvemmin, mutta hyvä esimerkki lienee eräskin "musiikkipäällikkö", joka kertoi uuden levyni sisältävän loistavia kappaleita mutta totesi samaan hengenvetoon, ettei sitä voi ottaa kyseiselle asemalle soittoon, koska en ole tarpeeksi tunnettu!

Kesä oli kuuma ja kostea, ja erityisesti mieleen jäivät trubaduurikeikat Cafe Gabrielin terassilla: laskeva aurinko, hyväntuulinen juhlakansa ja lämmin ilta loivat hienon tunnelman. Toinen erityisen mieleenpainuva keikka oli SörkkäRock. Ennen en ollut käynytkään vankilassa, ja oli liikuttavaa huomata ihmisten kiitollisuus tapahtumasta. On hyvä joskus pysähtyä ja painaa vähän leukaa rintaan, nöyrtyä ja laittaa arvomaailmaa taas kohdalleen.

Loppuvuodesta tein tiiviisti uusia biisejä Tenkaselle, joten Taisto Piipponen otettiin kaapista esiin. Samalla kun vauhtiin pääsin tein muutaman rallin itsellenikin, ja studiossa oli jälleen mukava olla. Varsinkin Viitasen Janin kanssa on mahtava työskennellä. No toisaalta ainahan "porinpirut" juttuun tulevat.

Loppuvuoden upein keikka -titteli puolestaan luovutettiin Joensuun Kimmelille, jossa oli havaittavissa jo pienehköä kaaosta. Tuleva vuosi avautui mielenkiintoisena ja luvassa oli uusi levy-yhtiö sekä ensimmäinen kokoelmalevyni.

Vuosi 10

Kun taannoin katselin kalenteriani huomasin että vuosi 2010 muodostui muusikonurani toistaiseksi kiireisimmäksi. Jo tammikuussa oli keikkoja mukavasti ja tahti sen kuin kiihtyi vuoden edetessä. Ennen vuoden vaihdetta saatoin todeta kiivenneeni lavalle  kiitettävän monesti.

Räystäiden pikkuhiljaa valuttaessa, kevään ensiauringon sulattimia lumia, vietin toista viikkoa aikaa tutussa studiossa Viitasen Janin kanssa. Tällä kertaa työnalla ei kuitenkaan ollut oma levyni vaan Aarne Tenkasen Ajan platinaa-pitkäsoitto jolle olin tehnyt 10 kappaletta. Lopulta tuo levy ilmestyi kesällä ja julkkareita vietettiin Linnamäellä. Sessioissa piipahti myös mielenkiintoisia tuttavuuksia mm. Mustien Enkelien laulaja Jussi Aaltonen. Turhaan Tamperetta ei kutsuta suomirockin Mekaksi.

Toukokuussa heti sessioiden jälkeen tein oman ennätykseni keikoissa. Tuon kuukauden aikana tein 17 keikkaa! Ehkä tuleva kesä ja ensiauringon säteet antoivat voimia, koska tuntui että kun kunnolla vauhtiin pääsi olisi voinut jatkaa samaa tahtia vaikka koko loppuvuoden.

Piipahdin myös musisoimassa perinteisesti laivalla, tällä kertaa Baltic Prinsess sai suomirockin ilosanoman osakseen. Keikkakiireistä huolimatta ehdin pitkästä aikaa pitää myös hieman kesälomaa ja viettää aikaa mökillä pohjoisen korvessa Kalle Päätalon kotomaisemissa. Sielu lepäsi ja hyvä niin.

Syksyn tummien pilvien kerääntyessä ja tuulen voimistuessa oli aika saattaa päätökseen myös ensimmäisen kokoelmalevyni julkaisu. Soittelin muutaman version uudestaan vanhemmista biiseistä ja tein kolme uutta. Erityisesti uusi versio kappaleesta Varkaista kaunein sai osakseen jopa mukavasti radiosoittoa, Enkelit ja demonit kappaleen taas jyrätessä livenä. Olipa kerran lauluja vuosilta 2000-2010 näki lopulta päivänvalon 9.12 ja levynjulkkarikeikat heitin Jyväskylän Torikeskuksessa. Materiaali tuolle levylle on poimittu kolmesta soololevystäni sekä Otos77:n Turhaa pitkäsoitolta.

Kokoelmalevyt ovat aina jonkinlaisia kulmakiviä artistin uralla. Niin minunkin kohdallani. Seuraava vuosi toisi elämääni niin henkilökohtaisella kuin työnkinpuolella melkoisia muutoksia ja uusia haasteita. Uusi bändi näki päivänvalon loppuvuodesta ja ristin ryhmän nimeksi Tommy Huovinen & Paholaiset. Sillä kierretään toivottavasti pitkään!

Unelmiin on uskottava ja siihen mitä tekee. Ehkä kova työ palkitaan joskus? Ainakaan niiden haaveiden toteutumista ei voi jäädä odottamaan ikuisesti vaan on käärittävä hihat, kiristettävä vyö ja syöksyttävä tultapäin. Luvassa on ainakin paljon omia bändikeikkoja sekä uusi levy josta tulee hmm...ainakin jotain erilaista.

Ai niin se paras keikka vuodelta 2010? Ehdottomasti Alppiruusu Elimäellä, mahtava ilta, kaunis kiitos yleisön.

Usko tekijöihin, älä puhujiin!Cosi sia

Vuosi 11

Vuoden vaihtuessa huomasin olevani Tampereella, kitara kaulassa ja mikki edessä. Mikäs siinä rockatessa - lava on aina paras paikka muusikolle. Tammikuu on yleensä hiljaisin kuukausi keikkarintamalla, mutta jostain syystä vuosi lähti liikkeelle kiireisempänä kuin miesmuistiin. Jo edellisvuoden loppupuolella uudet tuulet olivat alkaneet puhaltaa, ja päätös Aarne Tenkasen Tempuntekijöistä sivulle siirtymiseen kypsyi alkuvuoden aikana. Viimeinen keikka tuossa hauskassa poppoossa oli 5.3. Toki senkin jälkeen olen tehnyt satunnaisia vierailuita sekä liudan duokeikkaa Aarnen kanssa. Näin tulee myös jatkumaan. Päätös kypsyi pikkuhiljaa, ja aikataulujen sekä keikkojen sovittaminen oman bändin, Paholaisten, kanssa alkoi olla vaikeaa. Joko täysillä tai ei mitään, ja niinpä hyppäsin pelkästään omilleni kuten tapoihini kuuluu, tuntemattomaan.

Huoli oli kuitenkin turha, sillä truba-, duo- ja bändikeikkoja alkoi siunaantua erittäin kiitettävästi. Bändi paransi soittoaan keikka keikalta, ja hyvin nopeasti tuntui kuin muualla en olisi koskaan soittanutkaan. Kevään tullessa ja neitojen hameiden lyhetessä tein myös muutamia iskuja studioon; minnekäs muualle kuin tutun ja turvallisen Viitasen Janin hoteisiin. Aloimme työstää pitkäaikaista haavettani coverlevystä. Olin kypsytellyt jo muutaman vuoden ideaa tehdä levyllinen "alkuperäistä" suomirockia. Minulle se tarkoitti musiikillista matkaa 50 ja 60-luvun rock and rollin pariin. Tuohon aikaan Härmässä ei juuri ollut kuin käännöskamaa, mutta meininki sitäkin kovempi. Lopulta 12 biisiä valikoitui levylle, jonka nimesin Klassikoksi, koska klassikkojahan tuo ajan rallit ovat. Ja pitäähän sitä jokaisella itseään kunnioittavalla artistilla olla yksi "klassikko"levy. :) Muutamaan kappaleeseen tein tosin uuden tekstin, koska ajan hammas oli syönyt niitä niin pahasti, ettei sellaisia kehtaisi laulaa kuin korkeintaan vappuna. Keikoilla soiteltiin niitä jo valikoidusti, ja hyvin lähti bootsin kärjet naputtamaan lattiaa. Erityisen hienoa oli, kun sain levyn toiseksi kitaristiksi Jyrki Telilän, tuttu mies monille Topi Sorsakosken (R.I.P.) Kulkukoirista. Mies laittoi Voxin täysille ja antoi palaa! Muutenkin haimme levylle hyvin pelkistettyä soundia, eikä siinä ole yhtään päällekkäissoittoja. Kesän tullessa materiaali oli valmista. Levystä tuli juuri sellainen kuin tahdoin. Yksikään tanssiorkesteri ei uskaltaisi ja yksikään rockbändi ei kehtaisi sitä julkaista. Mutta minulle se oli ainoa ja oikea, my only one. Ja ehdottomasti pitää vielä mainita levyn loistava kansi, jonka maalasi Heidi Muranen.

Vaikka keikkoja piisasi soittajapojalle mukavasti, vielä piti saada jotain täytettä kalenteriin. Niinpä soittoveljien kanssa laitoimme pystyyn coverbändi SuomiRocksin, jonka mandaatiksi tuli soittaa - yllätys yllätys - suomirockia. Oli mukava soittaa uusien kavereiden kanssa kunnon tykkibiisejä, kuten Popedaa! Vaikka homma lähti puhtaasti hauskanpidosta ja projektina, varsin nopeasti päätimme, että SuomiRocks keikkailee jatkossakin asianosaisten kalenterin niin salliessa.

Kesän viime säteiden lämmittäessä jatkoin neuvotteluja muutamankin levy-yhtiön kanssa Klassikko-levyn julkaisusta. Toinen halusi stailata ja toinen muuttaa levyllä milloin mitäkin, ja minä tavoilleni uskollisena en suostunut mihinkään. Jos jonkin asian tuntee sisällään oikeaksi ja vaisto vaatii toimimaan, silloin on seurattava niitä. Mitään muuta tietä ei ole. Kun sydän puhuu, torvet vaikenevat. Artisti elää kuitenkin lopun elämäänsä omien tuotostensa kanssa, mutta levy-yhtiö vain sen aikaa kun mielenkiintoa markkinointiin riittää. Poissulkien tietty kaikki ne tyhjänpäiväiset "tuotteet", jotka eivät levyntekoon osallistu muuten kuin kuvauttamalla itsensä kanteen ja aukomalla taustanauhan mukana suutaan keikoilla. Niin kuin Juice sen aikoinaan hienosti tiivisti: "Pullo, etiketti ja tuoteseloste on hieno, mutta sisällä ei ole mitään." Pitkään asiaa pohdittuani päätin perustaa oman levy-yhtiön, Robin Recordsin. Toki silläkin on paljon yhteistyökumppaneita ja luoja nähköön niitä pitää ollakin, mutta tästä lähtien saan päättää kaikesta itse!

Loppuvuotta kohti veimme kiihtyvällä tahdilla rockin ilosanomaa, ja lopulta joulurauhan laskeutuessa saatoin olla enemmän kuin tyytyväinen keikkojen määrään. Kiitos kaunis kuuluu teille, jotka olitte sitä todistamassa. Kaiken sähläyksen ja neuvottelujen keskellä Klassikko-levyn julkaisu siirtyi alkuvuoteen 2012, ja sen lisäksi luvassa on ainakin kaksi singleä. Kitara on taas kaivettu laukusta, puhdistettu ja vaihdettu kielet. Kovasti se jo tuossa odottaa että pääsee tienpäälle, ja luulen että sillä on sisuksissaan myös uusia biisejä...

Vuosi 12

Kylmän pohjoisviiman pyyhkiessä alkuvuoden ensipäivinä huomasin olevani oman pienen levy-yhtiön pomo. Siinä hommaa riittikin kaiken keikkailun ja biisien tekemisen ohella. Oli paljon uutta opeteltavaa, joskaan ei mitään avaruustiedettä. Keikkailu jatkui heti vuoden vaihteen jälkeen samalla temmolla, joskin tammikuussa hieman löysäsin ja tein yhtiön paperihommia. Helmikuussa sitten taas mentiin tukka putkella, ja 18.2. tuli päivämääräksi, jolloin uusi levy Klassikko näki päivänvalon. Levynjulkkareita vietettiin keikan merkeissä, kuinkas muuten, Porissa. Paikka oli tosin vähän isompi, nimittäin Porin maineikas jäähalli Isomäki! Joten voin sanoa, että julkkareissa oli vaatimattomat 5800 henkeä. Soitimme ennen länsirannikon hegemoniakamppailua Ässät-Lukko. Myöhemmin illalla oli vuorossa vielä keikka Ypäjällä. Promosin levyä minkä ehdin ja ilokseni huomasin, että hyvin tuntui ihmisille kelpaavan - melko nopeasti siitä tuli myydyin levyni siihen asti. Ikäväkseni tosin sain huomata, ettei myyntimäärillä tai hyvällä musalla ole paskan arvoa kun lähdetään keskustelemaan radiosoitosta. Nykypäivänä saadakseen jonkin biisin soimaan radioon tarvitaan kylmästi rahaa ja paljon. Suomeksi sanottuna nykyradioilta voi ostaa itselleen soittoaikaa! Se ei tietty ole ongelma, jos takana on monikansallinen iso levy-yhtiö, mutta yritäpä siinä yksinäisenä korpisoturina taistella vastaan ns. pienkustantamopohjalta. Taistelu ahneutta vastaan tulee kuitenkin jatkumaan, ja voin luvata, että tulen olemaan piikkinä lihassa vielä pitkään.

Keikkoja sen sijaan riitti kiihtyvällä tahdilla, ja tuntuikin että sentään sillä saralla sinnikäs puurtaminen tuotti tulosta. Ennätyksenä vappu, joka työläisten juhlan tapaan kuuluu luonnollisesti viettää töissä. Tuona päivänä tein 4 keikkaa ja vielä heti vappupäivän aamuna olin taas kitaran varressa ja mikin takana.

Mittumaarin jälkitunnelmissa alkoi kitaralaukusta jälleen kuulua tuttua kolinaa, ja tunnistin ne uusiksi kappaleiksi. Hiljalleen aloin työstää siis uutta musiikkia. Yllättävän helposti syntyikin 12 uutta rallia kun vauhtiin oli päässyt, ja erityisesti keskityin syksyn ensi sateiden tullessa hiomaan tekstejä. Samoihin aikoihin Paholaiset koki miehistönvaihdoksen. Luottobasisti Tapsa Louhimo oli saanut kutsun ison meren taakse oikein Amerikkaan, joten jotain piti keksiä. Kesällä ollessani Kotkan meripäivillä keikalla olin tutustunut Jyri Jokelaan, jonka kanssa olimme tulleet mukavasti juttuun. Tiedustelin kiinnostusta basson varteen, ja mies lupautui; välittömästi hänet kastettiin "Jyräykseksi". Loistavaksi valinnaksi hän osoittautuikin ja istui nopeasti ryhmään. Aloitimme levyn esituotannon Viitasen Janin kanssa, ja uudet rallit tuntuivat ihan mallikkailta tekeleiltä.

Loppuvuodesta sain vielä erittäin mukavia uutisia Pohjanmaalta. Mielenterveys- ja päihdekuntoutujien tukipiste Kotirappu, Ilmajoelta, järjesti taidenäyttelyn, jonka 31 teosta pohjautuivat minun teksteihini. Nöyränä ja kiitollisena otin hienon kunnian vastaan. Mahtavaa, että joillekin niillä voi olla niin suuri vaikutus. Olen mykistynyt ja toivon, että ne myös auttavat tekijöitään.

Vuosi saatettiin päätökseen Pudasjärvellä Syötekeskuksessa, ja saatoin todeta, että vuoteen 2012 mahtui taas hieno määrä keikkoja! Uuden levyn (Suden vuosi) äänitykset alkavat heti vuodenvaihteen jälkeen, ja se julkaistaan syksyyn mennessä. Tällä kertaa itse levyn lisäksi samaan pakettiin on luvassa DVD... Rockia ja rakkautta!

Vuosi 13

Vuosi vaihtui hienoissa maisemissa Pudasjärvellä Pikku-Syöteellä, jossa uusi Paholais-kokoonpano viimeistään osoittautui toimivaksi ja dynaamiseksi trioksi. Heti alkuvuodesta sulkeuduimme myös tuttuun Headline-studioon Viitasen Janin tarkan korvan alle. Tällä kertaa halusin koota ison ryhmän huippusoittajia ja katsoa mitä saamme aikaiseksi. Sainkin studioon todellisia alansa mestareita kuten Eero "Safka" Pekkonen, Pirkko "Pike" Kontkanen, Päivi Lepistö, Sami Sippola sekä Okke Komulainen. Samalla aloitettiin "Rockpellon raataja" -dokumentin kuvaukset. Biisit valmistuivat nopeaan tahtiin, ja studiokokoonpano teki niille ihmeitä. Useasta biisistä kuoriutui hienoja versioita, enkä malta olla korostamatta Janin sekä Safkan suurta osuutta. Kannen taiteili jälleen Heidi Muranen.

Sen kummempia taukoja en keikkailusta pitänyt vaan täydellä höyryllä puskin milloin trubana, duona, Paholaisten kanssa kuin Aarne Tenkanen -duossa. Mahtuipa kevääseen mukaan muutama SuomiRocks-vetokin.

Kiivaan keikkakesän kohokohdaksi muodostui Neste Rally Finland, jossa rallin seuraamisen ohella soiteltiin useampikin keikka. Pienen lomankin maltoin pitää ennen kuin Suden vuosi ilmestyi 11.9., ja sitä julkistettiin pienimuotoisella rundilla. Samaisessa julkaisussa oli mukana myös dvd, jolta selviää periaatteessa kaikki olennainen aiemmasta urastani.

Ilokseni uudet biisit saivat loistavan vastaanoton kuten koko levykin. Erityisesti kappaleet Balladi rakkaudesta, Jerusalem sekä Paholainen olkapäällä vakiintuivat välittömästi keikkasettiin. Yllätyksekseni biisi Luihin ja ytimiin nousi dj:den soittamana listoillekin.

Kolikolla kuitenkin on aina kääntöpuolensa. Ikäväkseni sain jälleen huomata, kuinka surullisessa ja ylikaupallisessa tilanteessa suomalainen radiomaailma on. Oikeastaan pitkäsoittoja ei enää kannattaisi edes tehdä, vaan julkaista yksittäisiä biisejä, ja vielä niin, että tulisi kerätä ensin rahaa sen markkinointiin ja vasta sitten mennä studioon. Biisin kuin biisin saa nykyään radioihin soimaan rahalla, mutta ilman sitä ei - olipa biisi itsessään kuinka hyvä tai huono tahansa. Jokainen valtakunnallinen mainosrahoilla pyörivä radioasema myy soittoaikaa levy-yhtiöille joko suoraan tai epäsuorasti, jolloin se peitetään mainosrahoiksi. Jokainen alalla toimiva tietää tämän, mutta todella harva uskaltaa puhua muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kuten Eriksson, Hynynen, Alatalo ja Leskinen (R.I.P). Olen puhunut aiheesta jopa Elvis ry:ssä, joka kuitenkin lähtökohtaisesti ajaa musiikintekijöiden etuja, mutta mitään ei kuulemma voi tehdä. Jos tahdot, että biisit soi, laita "voitelurahaa" kehiin.

Mutta jotain hyvääkin oli taas tapahtunut. Suden vuosi lähti myymään loistavasti, ja jo ennakkotilauksissa sitä meni enemmän kuin joitain levyjäni on myyty ilmestymisen jälkeen. Tätä kirjoittaessani se on jo omalla tuhatluvullaan. Pikkujoulukeikkojen ollessa kiihkeimmillään sain myös muutaman todella mielenkiintoisen biisitilauksen, mutta niistä joskus lisää.

Vuosi vaihtui jo lähes perinteiseen tapaan Pudasjärvellä tällä kertaa kolmen keikan voimin. Vaikka taantuma, lama tai miksi sitä nyt tahtoo nimittääkään alkoi näkyä hieman myös musabisneksessä, vuodesta 2014 näyttää tulevan työntäyteinen ja mielenkiintoinen.

Vuosi 14

Jonkinlaisesta perinteestä voitaneen puhua, koska jo toistamiseen uusi uljas vuosi vaihtui samaisella lavalla rockaten Pudasjärvellä kuin edellisenäkin uutenavuotena. Oikeastaan Paholaiset jatkoi siitä mihin oli edellisenä vuonna jäänyt ilman sen kummempia lomia tai taukoja. Toki alkuvuonna suurin osa keikoista oli truba- tai duo-meininkiä, mutta mukaan mahtui myös mukavasti bänditouhuja. Pääsiäisenä lähdimme Lappiin rundille ilostuttamaan hiihtokansaa, ja tulipa samalla valloitettua Suomen korkein kohta. Välillä oltiin tosin Norjankin puolella, mutta kerrankos sitä reissullansa eksyy.

Kevätauringon sulattaessa viimeisiä jäitä räystäistä luottovideontekijä Kylmäsen Jarnon kanssa aloimme pohtia, josko pitkästä aikaa pitäisi tehdä kunnon musavideo. Biisiksi valikoitui Kerran elämässä, ja sen verran groteski kässäri väsättiin, että pitihän siihen saada katu-uskottavia esiintyjiä. Itse Kotiteollisuus-yhtyeen piällysmies Jouni Hynynen lupautui tulemaan, eikä ollenkaan kokenut vieraaksi Jeesus-hahmoaan. Tai pitäisikö sanoa tarkemmin jeesuksenkaltaista hahmoa. Päinvastoin. Sen verran hyvin kyseinen video onnistui, että saimme 15-minuuttisemme mediamaailmassa ja Soundi-lehti julkaisi sen ensimmäisenä. Tuon jälkeen video on aiheuttanut pahennusta sosiaalisessa mediassa, ja totta kai mieli pitää jostain pahoittaa. :D

Jossain vaiheessa takavasemmalta kaivoin esiin myös vanhan alter egon Taisto Piipposen. Aarne Tenkanen tarvitsi siis uusia biisejä, ja mieluusti niitä teinkin. Myös studiossa tuli häärittyä levyn tuotanto- ja soittopuolella. Ymmärrät varmaan -pitkäsoittohan siitä syntyi.

Kesä sujui erittäin tiiviissä keikkaryppäässä ja muutamia festareitakin tuli koluttua kuten Pori Jazz, Pioneerirock, Lapin Kullan Kimallus, Neste Oil Rally Finland sekä Kotkan Meripäivät. Suden vuosi -levy jatkoi tasaisen tappavaa myyntiään, ja tuntuu siltä, että se lienee toistaiseksi paras levyni.

Loppuvuodesta kehittelimme uuden konseptin, joka sai tulikasteen Helsingin Tavastia-klubilla. Aarne Tenkanen ja Paholaiset iskeytyivät yhdessä lavalle vahvistettuna vielä Hittiorkesteri Aimon kitaristi-laulaja Henkka Salosella. Näin oikeastaan ensimmäistä kertaa hra Tenkanen kajautti hittinsä livebändin kanssa. Tuo kokeilu osoittautui niin onnistuneeksi, varsinkin yleisön palautteen kautta, että päätimme tehdä siitä vakiokokoonpanoon. Näin ollen vuonna 2015 Tenkanen ja Paholaiset tulee heittämään keikkaa aina aikataulujen salliessa nimellä Koe-eläinpuisto Band. Loppuvuodesta tuli vielä iloisia uutisia ja uudeksi yhteistyökumppaniksi löytyi Dex Viihde. Toivottavasti kumppanuudesta tulee pitkä ja menestyksekäs. Vaikka ravintolat ja keikkapaikat olivat huomattavasti ahtaammalla kuin edellisenä vuonna, keikkoja kertyi kuitenkin mukavasti. Hienoja paikkoja ja ennen kaikkea yleisöjä! Itselleni ehkä mieleenpainuvin ja tunteikkain keikka oli saadessani vetää duona itsensä Safka Pekkosen kanssa Tampereella. Mestaria kuunnellessa ei omasta soitosta meinannut tulla mitään. Tätä rustatessa vuosi on vaihtunut ja olen kirjoitellut ison kasan uusia biisejä. Se, missä vaiheessa studioon niitä menen ihmettelemään, jää tulevaisuuden näytettäväksi. Rakkautta ja rockia!

Vuosi 15

Vuoden 2015 alkaessa saatoin todeta tehneeni musiikkia työkseni 10 vuotta. Koko elämäni aikana olen soittanut tuhansia keikkoja ja  tehnyt 10 levyä. On totta, että tehtyään jotain tarpeeksi pitkään vuodet alkavat hämärtyä, sekoittua ja muistuttaa toisiaan. On vain loputtomasti tietä, keikkapaikkoja, humalaisia yleisöjä, vessoja, narikoita, hotellihuoneita, roudaamisia, valvottuja öitä ja aamiaisia. Kaikesta toki jää jotain mukaan, mutta vaikea niitä on erotella. Jotta sen kaiken jaksaa ja jotta pystyy aina ilta toisensa jälkeen repimään itsestään parhaansa, tätä hommaa täytyy todella rakastaa, kenties se on jonkinlainen kutsumus. Alkuvuosi ja kevät alkoi tutuilla jutuilla, trubaa, duoja, Paholaisia, Koe-Eläinpuisto Bandiä ja Aarne Tenkasia. Sopivassa suhteessa kaikkea, niin homma pysyy mielenkiintoisena.

Kesän alkaessa aloin tosissani myös rustailla ja kirjoittaa uusia biisejä. Tätä kirjoittaessani suurin osa kappaleista on jo viimeistelyä vaille valmiina ja kaikki pohjat on purkissa. Voin vilpittömästi luvata, että tästä tulee paras levy minkä olen tehnyt. Alusta alkaen studiossa moni asia loksahti kohdalleen ja hyvä tunnelma tarttui soittoon. Levylle on tulossa myös mielenkiintoisia vierailijoita. On paljon mahdollista, että "Kostonjoen avenue" on viimeinen levyni - tai sanotaan että se on ainakin sitä pitkiin aikoihin.

Ennustan, että 5-10 vuoden kuluttua ei enää julkaista pitkäsoittoja tai ei ainakaan albumikokonaisuuksia. Musiikkia esittävät monikansallisten levy-yhtiöiden marionettiartistit, joista yksikään ei kirjoita omaa musiikkiaan koska ovat siihen yksinkertaisesti liian lahjattomia. Pääasia että kaikki näyttää ja kuulostaa samalta. Biisit ovat kertakäyttötavaraa, joista sisältöä on turha hakea. Toisaalta jo tälläkin hetkellä keskiverto markkinointikonsultti tajuaa musiikista yhtä paljon kuin suurin osa levy-yhtöiden väestä, eräiden radioiden musapäälliköistä puhumattakaan. Tulevaisuudessa ainoita mielenkiintoisia musiikillisia julkaisuja tulevat tarjoamaan pienet indie-yhtiöt tai sitten artistit ja bändit suoraan itse. Meille ei tule enää syntymään yhtäkään takavuosien mestarien tasoista biisintekijää, bändeistä puhumattakaan.

Vuoteen mahtui mukava määrä keikkoja, joista jos nyt pari mainitakseni Valtakunnallinen vammaislaskettelu-

tapahtuma Hankasalmella oli kokemuksena todella mieleenpainuva ja hieno. Hurinalaiset-hyväntekeväisyyskonsertti oli taas musiikillisesti ehdoton huippu. Voikaa hyvin ja nähdään keikoilla!

Vuosi 16

Vuodesta 2016 muodostui toistaiseksi urani vaikein, raskain ja kahtiajakoisin. Ensimmäistä kertaa harkitsin hyvin vakavasti lopettamista kokonaan. Loputtomat kilometrit auton ratissa, humalainen örveltävä kansa ja kaupallisten radioiden täydellinen välinpitämättömyys saivat useaan kertaan harkitsemaan koko homman järkevyyttä. Tärkeintä on kuitenkin olla itselleen rehellinen - vasta sen jälkeen voi olla rehellinen muille. En tiedä mitä tapahtui, mutta ilmeisesti sama asia joka ajaa tikanpojan puuhun sai minut jatkamaan. Ehkäpä musiikki ja keikkailu on jo liian syvällä sisälläni ja paikkani on ihmisten edessä tekemässä sitä mitä rakastan, riippumatta menestyksestä tai olosuhteista. Vuoteen mahtui lopulta 86 keikkaa, joista erityisesti mieleen jäi ensimmäinen keikkani legendaarisella Mäntsälän suurlavalla, jossa on esiintynyt jokainen merkittävä suomirock-bändi/-artisti 50-luvulta lähtien.

Uusin levyni Kostonjoen avenue näki päivänvalon loppuvuodesta. Siitä tuli ehdottomasti paras tekemäni levy, ja sain sille huikeita vierailijoita kuten Pekka Gröhn ja Safka Pekkonen. Laulupuolella vierailijoita olivat Pate Mustajärven tytär Jenni sekä aivan huikea Irina. Kummankin kanssa sain tehdä dueton ja Irina laittoi vielä pari biisiä lentoon taustalaulullaan. Levy sai loistavan vastaanoton. Ihmiset pitivät siitä paljon ja sitä jopa kehuttiin monissa yhteyksissä vuolaasti mutta radiosoittoa se ei saanut. Ikävä kyllä sillä ei ole väliä, onko musiikki itsessään hyvää, vaan ainoastaan rahalla on merkitystä. Minulla, joka olen pienellä levy-yhtiöllä jolla ei ole rahaa millä ostaa soittoaikaa ja tuhlata "voitelurahaa", ei ole pienintäkään mahdollisuutta murtautua valtakunnallisten radioiden soittolistalle. Tuo asetelma on viime vuosina tullut vain entistä selvemmäksi ja saanut tekemään sen päätöksen, että Kostonjoen avenue saa jäädä myös viimeiseksi pitkäsoitokseni hetkeen aikaan. Uutta musiikkia tulee kyllä itselleni ja muille, mutta hieman hitaammalla syklillä. Pitäkää huolta ja nähdään keikolla! Still Keep on Rock'n!